Löytö

21.6.2016, Cella kertoo:

 

"Lupaa, että puhut sille!"
"Puhun puhun."
"Hyvä! Sitten mennään kattomaan noita hevosia!"
 

Miksu kiskaisi mut mukaansa niin yllättäen, että mun puoli ruumista meinasi jäädä matkasta.

 

"Mä en kyllä vieläkään tiedä, miks hevosten kattominen on kaikkien mielestä ratkaisu kaikkeen", mä nurisin, kun kiskoin kumisaappaani maiskahtaen ylös upottavasta kurasta.

 

"Mä tuijotan hevosia puolet vuorokaudesta, ja ihan kirjaimellisesti työkseni. Luulis että mun elämä olis sitten ihan zen."
"Nyt lopeta se ulina, hevoset ilahduttaa aina. Kato nyt vaikka totakin!"

 

Nätti, kuperapäinen rautias tamma keinahteli meitä kohti sadeverhon läpi. Se hörisi meille, vaikka ei ollut koskaan meitä nähnytkään, ja kurotteli aidan yli kaulaansa kuin ei ymmärtäisi, miksi me seistiin niin kaukana eikä annettu sille sankokaupallla rakkautta. Mun mahassa tuntui pieni hellä läikähdys, ja mä astelin tamman pään viereen rapsuttelemaan sitä sadeloimensa reunan alta.

 

"Se on mun oma kasvatti", Heidin ääni kuului vähän matkan päästä, josta se käveli meitä kohti Robert vierellään. "Sekin on itseasiassa myynnissä. Hiljaisessa sellaisessa, sillä teetetään vielä varsa loppukesästä. Tänäänkin illalla tulee joku katsomaan."
"Miten sä raaskit tämmöisestä luopua?" mä ihmettelin, kun katselin miten sievä tamma pörähteli omistajalleen iloisesti, kuin olisi kertonut tälle jotain hyvää juttua.

 

"En mä meinaa raaskiakaan... mutta aika ei anna periksi, ja tälle mä haluan kyllä kodin jolla on aina aikaa", Heidin äänessä oli rahtunen haikeutta, kun se rahnutti kasvattiaan otsasta.
"Näin hyväluontoinen ja vielä kun on kapasiteettia moneen, knabstrup kun on, niin luotan ettei hyvistä ottajista ole pulaa."

 

"Knabs –", mä toistin puolikkaan sanan hiljaa ja käännyin katsomaan aidan yli nyökkäilevää tammaa, kuin tarkistaakseni, oliko se koko ajan ollutkin pilkullinen. Mua takaisin ystävällisesti killittävä pää pysyi piirtoa lukuunottamatta tasaisen ruskeana.

 

"Juu. Sillä on spotted blanket -kuviointi tuolla loimen alla piilossa. Hieno kuin mikä."
"Cella tuntee vetoa pilkkuihin, vaikka se ei ees tietäisi että niitä on", Robert mutisi hiljaa, ja jatkoi katselemaan muita hevosia seuraaviin tarhoihin, Miksu vanavedessään.

 

"Mikä sen nimi on?" huusin vielä Heidin perään, kun tämä käveli takaisin kohti kenttää. Nainen käänsi sateen läpimäräksi kastelemaa päätään.

 

"Daisy. Sen nimi on Daisy."

 

Paluumatkalla mulla oli paljon mietittävää.

​

​

​

Dear diary

16.10.2016, Cella kertoo:

 

Rakas päiväkirja.

 

Mä tiedän että mä en oo kirjoittanut päiväkirjaa sen jälkeen, kun olin 13-vuotias, ja silloinkin kerroin vaan siitä kuinka ihastunut olin harkkojen aikaan viereisessä kaukalossa treenaavaan jääkiekkoilija-Aaroniin (joka oli näin jälkikäteen ajateltuna aika varmasti ihastunut sen saman kaukalon jääkiekkoilija-Mikkoon). Tiedän myös, että kun 18-vuotiaana löysin ne 13-vuotiaan Cellan päiväkirjat, mä irvistelin jälkihäpeästä niin että mun silmät jäi kuukaudeksi kieroon, ja vannoin etten ikinä enää kirjoita ainoatakaan omaa ajatusta paperille. Nyt mä kuitenkin ajattelin aloittaa taas, koska ihmiset aina sanoo että päiväkirjan kirjottaminen on terapeuttista, eikä kukaan voi kieltää ettenkö mä tarvisi terapiaa.

 

Joten, tulevaisuuden 36-vuotias Cella, joka on löytänyt tän vihkosen jostain kaapin uumenista ja lukee tätä nyt lapsiltaan piilossa, mä toivon että sun silmäsi palautuvat tällä kertaa nopeammin ennalleen.

​

Niin. Mulla on nykyään kaksi hevosta. Daisy tuli kotiin toissapäivänä, ja se on kenties maailman ihanin kaakki. Se on kiltti ja hellyydenkipeä ja niin viisas, että mä olen aika varma, että meidän muiden nukkuessa se istuu pienet lukulasit päässä karsinansa nurkassa ja selailee Charlotte Brontea tai mistä se nyt ikinä voisi tykätäkään. Se sai varsan kesän lopussa, joten mammaloman jäljiltä sen lihaskunnossa on rempattavaa, mutta voi pyhä lehmä soikoon kuinka ihana se on: ei sillä mun puolesta edes tarvisi ratsastaa, kunhan sitä saisi vähän halia pitkän päivän päätteeksi. Mä en voi täysin käsittää, miten Daisy voi olla niin kiltti, ja että Heidin kanssa käytyjen pitkien keskustelujen perusteella niin oli sen ja Windin emäkin. Jonkun pitäisi varmaan kertoa Windille, että se on adoptoitu.

​

​

​

Asiat uusiksi

18.3.2019, Cella kertoo:

 

Tuntui aivan sairaan oudolta. Tuntui kevyeltä, vieraalta, hysteeriseltä, turvalliselta, hyvältä, huonolta. Kaikkea vuoron perään. Tuntui että aloittaisi kaikkea alusta. Joku, joka pelasi Simsiä hahmonaan minä, oli resetoinut koko pelin: yhtäkkiä mulla ei ollutkaan enää kihlattua, ei samanlaista tallia jossa tunsin kaikki ihmiset ja hevoset, eikä edes samanlaista kotia.

 

Mun lentovuorot oli siirretty melkein sataprossaisesti Lappiin. Mä olin melkein itkuisena tuijottanut jonkun Ivalon lentokentän lähellä olevan pikkuhotellin sivuja ja miettinyt, että tuolla ruusukuviohelvetissäkö mun pitäisi asua tästedes puolet mun elämästä, monia viikkoja kerrallaan. Kunnes mä olin tajunnut katsoa vuokrattavat kämpät ja meinannut pyörtyä. Iso, upea, saunallinen kelohirsinen tila (ihan oikein luit, ei talo, vaan tila, pienen navetta/poropihattokäyttöön rempatun hirsiaitan, varastomökin ja päärakennuksen pyhä kolminaisuus) samaan hintaan kuin mun pikku luukku Helsingissä. Mä olin ottanut sen kämpän pihin akan säästöhousut täpisten, miettimättä yhtään pidemmälle sitä, mitä se tarkoitti. Se oli keskellä suomineidon päätä, kaukana kaikesta mitä mä olin ikinä tuntenut. Siellä olisi talvella niin paljon lunta, että mun pitäisi soittaa palokunta kaivamaan Daisy ulos pihatosta. Lähimmät palomiehet oli Inarissa. Niillä kestäisi kolme tuntia päästä paikalle.

 

Mä olin kysynyt Daisylta, sopiko sille muutto sellaiseen paikkaan, jossa palomiehet joutui pelastamaan sen harva se talvi. Sille sopi. Taisi sekin pitää palomiehistä, vanha flirtti.

 

Kaikki muu oli melkein laittoman helppoa, paitsi Daisyn muuttaminen. Ei Daisy itse se vaikeus ollut, tietenkään, mamma vaan mupelsi mun kättä hellästi kun mä laitoin sille kuljetussuojia, vähän innoissaan kun se yhdisti trailerin kaikkiin kivoihin kisamatkoihin joilla se oli niin loistanut nuoruudenpäivinään. Mä olin saanut Danielin trailerin lainaan, enkä mä ollut yhtään kyseenalaistanut, ettenkö jaksaisi ajaa yksin koko 13 tunnin menomatkaa (Daisyn jaloittelutauot mukaan ynnäten) kohti mun pohjoista uutta elämääni.

 

Sen valheellisen itseluottamuksen takia se lumimyrsky varmaan niin yllätti. Oli huhtikuu, mutta Suomen takatalvi vaikutti päättäneen, että tämä on vielä hänen kulta-aikaansa, ja hän ei siitä luopuisi. Täältä pesee teille vapun tippaleipien ennenaikaisille keittelijöille, se tuntui sanovan, ennen kuin avasi luukut.

 

Mä en ole koskaan pelännyt niin paljon kuin siinä hetkessä, siellä jossain nelostien varressa, kun jouduin pysäyttämään järkyttävän näkyvyyden takia tien sivuun. Mä en tiennyt näkikö kukaan mun hätävilkkuja. Jos joku rysähtäisi sokkona traikun perään, jossa Daisy varmaan kaikesta ulkoisesta, lumisesta maailmanlopusta tietämättömänä rentoili... mä en edes uskaltanut ajatella, mitä kävisi.

 

Matka oli hidas ja hirveä. Kello oli melkein kolme aamuyöllä, kun me lopulta oltiin perillä. Mun jalat ei meinanneet kantaa kaiken sen stressin ja paniikin purkautumisen takia, kun mä purin Daisyn kopistaan ehjänä ja onnellisena sen uuden kodin pihaan. Tamma puhisi pehmeästi mun kylkeen kun mä täristen nojasin pääni sen kaulaa vasten, ja mua alkoi itkettää.

 

Miten uuden elämän aloittaminen oli niin paljon yksinäisempää ja vähemmän glamööriä kuin kukaan oli kertonut?

​

​

​

Vahdinvaihto

18.9.2019, Iisa kertoo:

 

Iisa oli vihainen Cellalle.

 

Cella osasi olla niin vastuuton ja leväperäinen. Ei kai olisi pitäisi yllättyä; Iisa oli kyllä tiennyt sen jo ensimmäisestä kämppisviikosta asti, kun Cella oli unohtanut viimeisillä kevätpakkasilla pitää pannuhuoneen tulta yllä ja Iisan koko makuuhuoneen seinä oli huurteistunut kuin pakastepizza. Mutta nyt se oli mennyt liian pitkälle. 
 

Cella, 11:02:

nii soitin vaa sitä et tuun sittenkin oleen pidempään etelässä kun luulin. voit varmaan hoitaa eläimet? pitää ehk puhuu mitä tehään seuraavalla kerralla kun tuun pohjoseen, et pitäiskö tila sittenki irtisanoo ja mun tuoda daisy takas tänne jos en oo siellä enää. tää on töiden puolesta tällästä ihme soutamista ja huopaamista

 

Iisa muisti sen viestin sanasta sanaan. Se oli lukenut sanat vihastuksissani niin monta kertaa, että lopulta sen oli ollut vaan pakko tunkea puhelin taskuun piiloon ja lähteä tuulettamaan päätään Daisyn selkään. Tamman pää nyökytti rentona pitkien ohjien päässä, kun se tarpoi tuttua, kapeaa polkua varvikossa kohti pienen Laapatunturin ympäri menevää lenkkiä. Iisa ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka niiden vakkarilenkin maisemat oli muuttuneet parissa yössä ihan erinäköisiksi: maaruska oli alkanut värjätä varvikoita kaikilla paletin sävyillä, epätodellisen oransseista mustikansinisiin ja syvään punaiseen.
 

Itsekäs. Kiittämätön ja hienohelmainen. Kaikkia ikäviä sanoja, joilla kuvata Cellaa, pulpahteli Iisan mieleen. Iisan isä oli sanonut, että se ei saisi olla niin kiihtyvä ja armoton, ja että se vihaisuus tekisi Iisasta ruman sisältä päin. Mutta minkä Iisa sille mahtoi, että Cella oli muuttanut koko tilanteen niin paskaksi. Cella oli tullut tänne muutamaksi kuukaudeksi, vastannut Iisan kämpänhakuilmoitukseen, ja keinuttanut sekä Iisan että Daisyn valheelliseen tunteeseen, että tänne yhteiselle tilalle sai nyt kotiutua. Ja sitten se vaan tuli ja vei sen pois, koska sitä huvitti. Iisa nyrisi huomaamattaan ääneen ja Daisy käänsi toista, jo syysviimoja vasten pörhistyvää korvaansa ratsastajaansa kohti. Tamma päästi niin empaattisen pörähdyksen, että Iisan kurkkua kuristi.

​

Saatanan Cella, pitäköön etelänsä. Iisa kaivoi puhelimen anorakin syvästä taskusta ja alkoi tekstata kankein sormin. Se ei ollut ratsastaessa varsinaisesti turvallista, mutta toisaalta, mikä olisi pahin mitä voisi tapahtua? Daisy ei lähtisi alta vaikka vieressä räjäytettäisiin uraania, ja jänkällä saisi etsimällä etsiä edes vaivaiskoivua, johon törmätä. Iisa näppäili ja pyyhki viestikentän sanoja turhautuneena. Se pinnisteli, ettei vihaisuuksissani kirjoittaisi Cellalle mitään aivan törkeää.

​

Sinä, 11:57

Tai sit mie maksan enemmän vuokraa ja otan Daisynkin vuokralle itelle. Parempi sillekin varmasti olisi.

​

Cella vastasi ennen kuin Iisa sai edes puhelimen takaisin taskuun.

​

Cella, 11:58

sekin vois käydä. nähään ens viikolla

 

Viha Iisan rinnassa hellitti. Se silitti hymyä pidätellen Daisyn lämmintä kaulaa, ja oli äkisti hyvin ylpeä siitä, miten tasaisesti se osasi kävellä juurakkoisessa ja kivisessä tunturimaassa. Kai se oli erilaista, olla ylpeä hevosesta, joka saattoi ihan kohta olla melkein kuin oma.

​

​

​

Therapy does pay off

1.8.2020, Maja kertoo:

​

“Sä se kyllä aina vaadit mitä haluat.”

​

Maja puri poskiensa jo lähes vereslihalla olevaa sisäpintaa, jotta ei tuhahtaisi äidilleen ilkeästi. Gettina Sarrin äänessä oli passiivisaggressiivisuutta, ja sanoissa kaikui Janin kymmenien samanlaisten kommenttien kyllästyttävä syytös. Miksi Jan ja äiti puhuivat kuin Majan päämäärätietoisuus olisi käytännössä menolippu suoraan helvettiin? Ja miksi ne ylipäätään olivat eron jälkeen olleet äkisti niin samaa mieltä kaikesta, etenkin kaikista Majan heikkouksista? Menisivät keskenään naimisiin sitten. 

​

“Ja mitä sä nyt sellaisen oudonvärisen menit ostamaan? Ja vielä kouluhevosen. Maja...”

 

“En mä ostanut yhtään mitään”, Maja äyskäisi, koska äiti se ei koskaan kuunnellut mitään muuta kuin omaa ääntään. Tytär paiskaisi viikatun, vaaleanpunaisen satulahuovan turhan äkäisesti pakattavaan varustelaatikkoon ja hengitti. “Otin ylläpitoon. Ja ei se oo enää kouluhevonen.” 

​

“Mikä sen tamman nimi oli? Voisin tietokannasta katsoa edes sen suvun.” 

“Se on Wyvern Draft.” 

 

Kun fysioterapeutti kotona Skotlannissa oli todennut Majan käden motoriikan ja refleksien palautuneen hyvälle tasolle aivoverenvuodon jälkeen, terapiaratsastus ja satulaan palaaminen

oli noussut puheeksi ensimmäisen kerran. Terapiaratsastus oli kuulostanut Majasta äärettömän laimealta, ja sen hän oli myös sanonut hyvää tahtovalle, mutta välillä vähän hitaalle fyssarilleen. Kuitenkin Majan tultua kesäksi äidilleen Pohjois-Ruotsin Lappträskiin ja Suomen puolella (vain tunnin ajomatkan päässä) pidettävään terapiaratsastusviikonloppuun oli auennut ilmoittautuminen, oli vaikea keksiä tekosyitä. Ehkä ilmoittautumislomakkeen täyttöön ajoi pelko siitä, että motorinen palautuminen pysähtyisi jos hän ei haastaisi sitä jatkuvasti, tai kaipuu hevosten pariin joka syveni päivä päivältä kun seurasi äidin pitkäjalkaisten puoliveristen käyskentelyä suoraan Majan huoneen ikkunan alla. 

​

Mitä Maja olikaan viikonlopulta odottanut, hän ei ollut odottanut hänelle ratsuksi osoitetun, kauniin, ja hämmästyttävän inhimilliseltä vaikuttavan Daisy-tamman tuntuvan niin kovin turvalliselta. 

​

Hän ei ollut myöskään odottanut, että itkisi kahdesti viikonlopun aikana. Ensimmäinen itku pääsi tutustumispäivän jälkeen, kun Maja huomasi ratsastuksen kuormittavan hänen hermostoltaan yhä toipuvaa kättään ja sai sen vapisemaan holtittomasti – ratsastuksen, joka oli ollut hänelle aina yhtä luonnollista ja itsestäänselvää kuin ilman hengittäminen, ja jota hän oli aiemmin jaksanut treenata tunteja päivässä. Toinen itku pääsi ilosta ja helpotuksesta viimeisenä päivänä, kun kiltti Daisy, joka niin tunnollisesti yritti ymmärtää Majan voimattomia apuja, kantoi naisen täydellisen kolmikaarisen kiemurauran läpi. 

​

Maja ratsasti taas. 

​

Viikonlopun päättyessä Maja harjasi Daisyn lämmintä, rautiaankirjavaa kylkeä mietteliäänä. Janin reaktiiviset lännenhevoset kotitilalla eivät olleet varsinaisesti toipilasystävällisiä ratsastettavia, ja kaikki omansa Maja oli myynyt kiihkeästi tarjonneelle estehevoskasvattajalle Portugaliin silloin, kun ennuste aivoverenvuodosta kuntoutumista oli lyöty tiskiin. Mutta kuten kaikilla muillakin elämänalueillaan, myös aivoverenvuodon suhteen Maja oli ylisuorittaja (myös 

saadessaan sellaisen alle 25-vuotiaana...), ja hänen kuntoutumistahtinsa ylitti reilusti kaikki ennusteet. Kuntoutuakseen takaisin täysipäiväiseksi ratsastajaksi Maja tarvitsi turvallisen hevosen, jonka kanssa treenata käden toimintaa.  

​

Maja tarvitsi Daisyn. 

​

Maja odotti maneesikompleksin ovella, kun Daisyn omistaja saapui tammaa hakemaan. Olisi ollut videoimisen arvoinen hetki, kun Maja läväytti turhia esittäytymättä Daisyn ostotarjouksen pöytään, ja vaalealettisen omistajan silmät laajenivat lähes pään ääriviivojen ulkopuolelle.  

Majan harmiksi tosin lettipää ei ollut Daisyn omistaja. Daisy oli Iisalla vuokralla, kun tamman varsinainen omistaja oli kiireinen töissään ja muissa hevoshommissaan Etelä-Suomessa. Iisa vaikutti niin suolaisen haluttomalta edes harkitsemaan Daisysta luopumista, että Maja epäili vuokraajan antamien omistajan yhteystietojen olevan läpeensä feikit.

​

Seuraavana iltana omistaja kuitenkin vastasi. Ja Maja sai jalkansa oven väliin. Maja aina sai. 

​

Tunnesyistä omistaja ei suostunut luopumaan Daisysta kokonaan, mutta sopimus kesän jälkeen alkavasta tamman ylläpidosta oli neuvoteltavissa. Ja Majahan neuvotteli.  

​

Daisy lähtisi Majan mukaan syyskuun alussa, kun Maja matkaisi takaisin kotiin Skotlantiin. Pitkästä aikaa jokin ajatus sai Majan tuntemaan odotusta. 

​

Maja sulki oven huoneesta poistuneen äitinsä perässä ja siirsi lattialle levitettyjä Daisyn tavaroita, joita aiempi vuokraaja oli jo lähettänyt. Varmoin ottein Maja pakkasi laatikkoon valkoiset pintelit ja käyttämättömältä vaikuttavan kaviokoukun, ja nosti sitten huovan alta pilkistävän paperikansion käsiinsä. 

​

Maja selasi papereita kulma koholla. Lähtölistoja ja tuloksia. Daisylla, kiltillä, nyt terapiahommissa uurtavalla Daisylla, oli vuosien varrelta yli 70 ruusuketta kisoista ympäri Eurooppaa. Maja hymyili pienesti, kun nyöritti kansion kiinni. 

​

Majakin oli ratsastusmaailman huipun tuulia haistellut, mutta sieltä tavallisten maailmaan pakkolaskeutunut outolintu. Mutta Daisy taisi osata suhtautua omaan laskeutumiseensa melko paljon Majaa paremmin.