Piinapäiväkirjat
It's a girl!
18.8.2022
Lue sarjakuva täältä
Vauvakuumetta
15.9.2022 - Manny kertoo
Jos Windi ois ihminen, se ois varmasti siristänyt silmiään ja naksautellut rystysiään, kun mun pää ilmaantui keikkumaan karsinan edustalle. Sen takana pälyilevä, ruskean ja valkeankirjava värisekamelska ei näyttänyt yhtään sen onnellisemmalta, kun tiirailin sitä kohti. Oikeastaan ainoa, joka tuntui suorastaan loistavan onnea, oli Cella, vaikka huomasinkin että se hieroi toisen kätensä punertavaa etusormea peukalollaan.
“On se kyllä suloinen”, sanoin, johon varsa reagoi painamalla pieniä korviaan tiukasti niskaan kiinni.
“Jep”, Cella sanoi ja avasi karsinan oven. “Ja helvetin temperamenttinen. Tuu moikkaa!”
“En mä -”, ehdin aloittaa, mutta Cella oli jo vetäissyt mut karsinan puolelle.
Windi kääntyi sivuttain ja hetken pelkäsin, että se lataisi täyslaidallisen mummokavioita mun ohimooni, mutta Cella laski kätensä sen pyöreälle kyljelle niin kuin Windi olisi ollut lempeä labradorinnoutaja, ja tamma jämähti paikalleen sieraimiaan levitellen.
“Mä annoin sille nimeksi Metta, mutta on se kyllä enemmän Piina kuin Metta”, Cella selitteli ja ojensi kättään varsaa kohti. Sen jalat näyttivät hurjan epäsopusuhtaisilta sen vartaloon nähden - tai oikeastaan koko otus näytti mittasuhteiltaan ihan vääristyneeltä - kun se asteli lähemmäs ja haisteli Cellan kättä.
“Ihan hyvä nimi”, mä sanoin ja katselin, miten vauvahevonen hamuili nyt Cellan taskunreunaa. “Oisinpa mäkin yhtä luova keksimään nimiä. Mä oisin varmaan antanut ton nimeksi Pilkku tai Täplä.”
Cella nauroi ja katseli Mettaa, kuljettaen kättään sen karvojen muodostamien pilkkujen päällä.
“Tosi upeita nimiä. Melkein kuin viisivuotiaan suusta.”
Blondi kääntyi katsomaan mua ja viittoi mua lähemmäksi. Otin pari askelta, ja Metta nosti päätään Cellan taskuilta ja kurotti haistelemaan mun kämmentä. Silitin sen pehmeää varsakarvaa, ja mua alkoi hymyilyttää.
“Miltä se tuntuu”, mä sanoin samalla, kun Metta nypläsi mun housun kangasta suullaan. “Omistaa oma hevonen?”
Cella veti kätensä taskuihin ja katseli varsaa mietteliäänä.
“Hyvältä. On siinä se oma vastuunsa, mutta mitään en vaihtaisi pois. En edes niitä huonoja päiviä.”
Blondin katse siirtyi muhun ja sen kasvoilla käväisi tietäväinen virne.
“Ei kai Mannylle iskenyt vauvakuume?”
Metta pärskähti ja viskoi pientä häntäänsä villisti ylös ja alas, samalla kun se tepasteli äitinsä kylkeen kiinni. Windi päästi urahduksen, joka saattoi kieliä uupumuksesta tai siitä, että sen mielestä mun vierailuaika alkoi tulla päätökseensä.
“Ei... Kunhan mietin.”
Piina ja Paniikki
11.11.2022 - Kiri kertoo
“En tiiä, vihaanko tällä hetkellä enemmän Juli Holmaa vai hitto Tuk Holmaa”, kähisen navakan tuulen yli. Windi riimunnarun päässä ei taida arvostaa ääntä, sillä se viskoo päätään uhkaavan lähellä. Oon kiitollinen mut melko järkyttynyt, kun en heti seuraavaks tunne hampaita takinhihassa. Lupauduin taluttaan Windiä sillä aikaa kun Cella opettaa Piinaa kulkeen nätisti, tai ees sinne päin, mut tää tuntuu enemmän joltain tulikokeelta – että noh, pärjääthän edelleen muidenkin kuin Paahtiksen kanssa? Haluutko todella pitää kaikki sormes?
“Tukholma ei sylje pälle”, Cella ehtii just ja just huomauttaa parin metrin päästä, ennen kuin tuulen lailla tempoileva Piina vie huomion. Pilkukas varsa vaikuttaa tänään siltä, että joku on just näyttänyt sille Spiritin inspiraatioks. Vapautta!! Ei riimua!! Tämä tarha on hänen valtakuntansa!! Sininen silmä välkkyy harmaan päivän keskellä kirkkaan äkäisenä, kuuluis melkein pahoja katseita karkoittavaan riipukseen. Cellan pinna sen kanssa on ihailtavan pitkä.
“Ja siis oho, Alluko ei enää kuulu tolle listalle?”, se miettii levee suupieli kippuralla, saatuaan Piinan sekuntiksi rauhoittumaan. Cella kuulostaa jotenkin – no, siltä, ettei se itsekään tiedä, mille kaikille listoille Aleksanterin tässä maailmassa tällä hetkellä pitäis kuulua. Onhan se siihen taas ihan pöhkönä
“No, jaa. Mut Antti Holma on jopa ihan jees.”
Meidän ei tarvitse puhua enempää Allu- eikä Antti Holmasta, sillä samassa Piina päättää sännätä liikkeelle kuin tykin suusta, ja onnistuu tallaamaan parilla loikalla sekä mun että Cellan varpaiden päältä. Oikeesti aika hieno taito. Toisaalta mun valikoiva itsesuojeluvaistoni toivoo, että Piina jämähtää varsakokoiseks ikuisesti. Se saattais olla ihmiskunnan kannalta turvallisin vaihtoehto.
Cellassa hienoa on myös se, että se kehtaa nauraa päälle, ei odota ihmisten olevan tehty silkasta hattarasta eikä urki enempiä, vaikka jättäiskin avautumisenalun kahteen kevyentuskaseen lauseeseen. Hiiteen keittiöterapiaistunnot ja surkuttelut, esim. ainakin just nyt.
Post-pikkujoulut
3.12.2022 - Cella kertoo
Mulla on darra.
Eiliset pikkujoulut venyivät aamukuuteen. Mä en muista loppuillan tapahtumista ihan hirveästi; en siksi, että olisin ollut jossain käsittämättömässä änkyrässä, vaan lähinnä siksi, että asioiden muisteleminen ja jonkinlaisen kronologisen aikajanan muodostaminen sattui päähän, enkä mä siksi edes yrittänyt. Mun kurkku on kipeä, joten ainakin mä varmuudella tiesin että:
a) mä olin sitten kuitenkin ottanut osinkoni sen jonkun kolmosdivarin jalkapallojoukkueen pikkujouluporukan sikarirasiasta, vaikka ei pitänyt, koska mä poltin sikaria kuin röökiä ja se käristi aina reiän mun henkitorveen,
ja/tai
b) mä olin sitten kuitenkin päätynyt sinne karaokekoppiin, vaikka ei pitänyt, monistakaan syistä.
Mulla on darra, kurkku kipeä, ja mä olen silti tallilla. Sellaista huvia on omistaa varsa jota pitää käsitellä pitkäjänteisesti joka ikinen päivä, ettei kaikki neljässä kuukaudessa vaivalla luotu käytöspohja valu viemäröinnin mukana Liekkijärveen ja Piinasta tule joku metsittynyt minotaurus.
Mun kädet on melkein paleltuneet, joten mä ennemmin näen kuin tunnen että mä yritän kiskoa Piinan riimunnarua kuudettasadatta kertaa. Pienen tamman luimuisa pää ojentuu vedon mukana, mutta jalat eivät liiku senttiäkään. Mä koitan painaa sitä lavalta, lautasilta, ja pyöräyttää sitä ympäri saadakseni edes jotain liikettä, mutta mikään ei auta.
Tallipihan hanki natisee mun jalkojen alla, kun mä askellan turhautuneena paikoillani. Piinan kapeista sieraimista nousee höyryä puhauksittain ja sen sininen silmä muljahtelee irrottamatta katsetta sen suurimmasta pelosta, joka on saanut sen kasvattamaan kavioistaan juuret ikiroutaan asti.
Aitan muhkean joulukoristeköynnöksen valot olivat syttyneet hämäräajastimella juuri sillä sekunnilla, kun me osuttiin pihan ympäri kiertävällä talutusharjoituslenkillä sen kohdalle. Piina ei selvästi ollut koskaan kokenut mitään hirveämpää, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska varsassa oli muitakin yhtäläisyyksiä erääseen toiseen joulukoristeita ja -mieltä ja -ihmisiä vihaavaan vihreäsävyiseen antisankariin.
"Tule nyt", mä maanittelen surkeasti. Olo on huono ja mulla alkaa olla niin kylmä, että kurkkukipu on melkein turtunut aistimattomiin. Mä nostaisin Piinan syliin kuin koiran, jos se ei olisi edelleen, käytöskouluista huolimatta, lievästi väkivaltainen ja, no, hevonen.
"Mitäs te täällä?" Emmyn ääni on liian iloinen kirpeään joulukuiseen siniseen hetkeen ja tilanteeseen, jossa multa on jo kolme tallilaista tullut utelemaan, miksi me seistään paikallamme keskellä pihaa, kuin se olisi ollut joku mun aito valinta.
"Nautitaan tähtiyöstä", mä murisen. Emmy kohottaa kulmiaan paksun piponsa alla ja heijaa hiljaa taaperokärryjä, jossa on ilmeisesti vienyt lastaan iltaulkoilulle.
"Eikö se suostu tuleen koristeiden ohi? Mä sanoin Hannekselle että noi on liikaa. Koita sitoo sen silmät tai jotain. Tai saada sitä väistään painetta ja kääntymään, että tuutte toista kautta?"
"Haluun ehottomasti nähdä, kun joku koittaa sitoo Piinan silmät."
Kiri astelee Paahtis narun päässä aitan toiselta reunalta. Piinan silmät muljuvat ja se näyttää uppoavan, jos mahdollista, vielä syemmälle lumeen.
"Hei! Miks te täällä kokoustatte, eiks tälläsellä pakkasella ois vähän parempiakin paikkoja hengailulle?" Kirin ääni on kevyt ja humoristinen, ja se puhaltelee lämmintä ilmaa hanskattomiin, punertaviin käsiinsä.
Mä päätän siinä hetkessä ostaa Kirille joululahjaksi oikein lämpimät tumput, johon on kirjailtu aforismi 'En tiedä mitä muut käyvät läpi, joten arvokkain on taito olla kommentoimatta yhtään mitään'.
Pakkaspäivät
5.12.2022 - Cella kertoo
“Teenkö mie tän nyt oikein?”
Lyytin ääni keskeyttää mun vaikeaan suuntaan menevät ajatukset tervetulleella tavalla. Mä nostan katseeni ja seuraan Riikosen pyllistelyä Piinan takajalkojen luona. Piinan pää on koholla ja korva kummastuneessa luimussa, mutta se on antanut Lyytin nostaa yhden jalkansa ja sivellä ja taivutella sitä hitain liikkein.
“Hyvältä näyttää”, mä hymyilen pienesti ja sujautan jännittyneelle Piinalle herkun palkinnoksi.
Mä olin tarvinnut jonkun avuksi, koska Piina tarvitsi kipeästi totuttelua muidenkin kuin mun käsittelyyn ja hipelöintiin. Kun mä olin miettinyt, kuka oli tarpeeksi uhkarohkea, kiltti, tai vähintään rahan tarpeessa suostuakseen siihen hommaan, mä olin päätellyt Lyytin olevan vahva vaihtoehto. Se oli kuitenkin mennyt Artsille töihin ja vielä suhteellisen vapaaehtoisesti.
“Cella”, Lyyti vilkaisee mun käsissä pitämää puhelinta tuimasti Piinan mahan alta siirtyessään toisen jalan luo. Mä pelkään sen nähneen Allun keskustelun mun näytöllä, tai että se on loukkaantunut että mä en keskity kunnolla tähän Tärkeään Kasvatushetkeen vaikka sitä tähän itse pyysin. Mutta se sanookin:
“Voisikkosie pliis rasvata siun kädet? Näyttää kamalilta.”
Mä naurahdan kuivasti, mutta en ihan mun-kämmenselät -tason kuivasti. Pakkanen on pureskellut varsinkin etusormen ja peukalon välisen hangan punaisille rohtumapilkuille.
“En mä jaksa, kyllä ne kohta taas tottuu talveen”, mä sanon leppoisasti irvistäen, ja pudotan katseeni tutkimaan kuivaa ihoa. Käden vierelle, aukinaiseen viestinäkymään Allun nimen alle on noussut pieni ‘paikalla’ teksti, joka saa mun rinnassa tuntumaan jostain syystä kuin sinne olisi muodostunut kaksi ylimääräistä sydäntä.
“No, saanko MIE rasvata ne siulle?? Tekee aivan pahhaa. Miulla on hyvää rasvaa mukana."
Niin mä istun Piinan harjalaatikon päällä ja annan Lyytin rasvata hiljaa onnellisena hyräillen mun vasenta kättä.
Metta Mehiläinen ja Jännittävä Jan
Trail-in-hand valmennus
Metan pää kirjaimellisesti surisi, kun se näki maneesin hiekalle erinäisiin kuvioihin asetellut puomit. Dotormenta rakasti puomeja, se oli tullut Cellalle selväksi: olivat puomit sitten maahankaivettuina trail-radalla tai kannattimilleen nostettuina tamman tarhan vieressä pyörivällä estetunnilla, niiden läheisyydessä Metan käsittely tuntui samalta kuin olisi laittanut yhdyskunnallisen iloisia mehiläisiä riimun sisään ja koittanut ohjata niitä kolmikaariselle kiemurauralle.
Cellaa jännitti hirveästi mennä valmennettavaksi Jan Lohjelmin eteen, eikä alle yksivuotiaan tammavarsan huonokäytöksiset etuiluyritykset ainakaan helpottaneet sitä jännitystä. Vielä kaksi viikkoa sitten, Metan osoitettua ensimmäisen kerran että joskus sille meni jopa taluttajan ohje perille treeneissä, Cella oli pitänyt valmennuksen tilaamista hyvänä ja hedelmällisenä ideana. Nyt blondia kuitenkin pelotti. Mitä jos Janin tuomio hänen omakouluttamastaan, kovia odotuksia kantavasta trailhevosentaimestaan olisi, että se osoitti lupausta lähinnä joihinkin vauvojen hiekansyöntiluokkiin tai rodeon maskottiponiksi?
"Virkeä", Jan Lohjelm kommentoi monotonisella äänellä maneesin sivulta, jossa oli odottanut valmennuksen alkua. Kalpea mies katsoi Cellaa kohti, mutta ei aivan silmiin, kuin yrittäisi toteuttaa ulkoa opeteltua Korrektia Sosiaalista Rituaalia mutta luovuttaisi yrityksen suhteen jossain Cellan korvan kohdalla.
"Anteeksi, ei se oo aina tälläinen", Cella mutisi ja yritti pitää naruriimusta napakasti kiinni Metan pöristessä ja teutaroidessa pilkullisella takapäällään innokasta puoliympyrää.
"Varsat saavat olla virkeitä", Jan sanoi niin tasaisesti että kuulosti Wikipedian Teksti ääneksi-toiminnolta. Cella oli kuullutkin miehen olevan vähän... poikkeuksellinen, mitä tuli ihmisten kanssa toimimiseen, mutta hevostaitojensa takia se kai aina palkattiinkin.
Jan antoi Cellan ravuuttaa lentoonlähtevää Mettaa maneesissa lämmittelyksi. Mies ohjeisti kuljettamaan tamman lähelle odottavia trail-tehtäviä -- puomeja, pressua ja siltaa -- ja seuraamaan, herättikö joku niistä tammassa teräviä tai epäileviä reaktioita. Cellaa hengästytti pehmeässä hiekassa juokseminen, ja se taisi olla taluttaja jolla heräsi suurempi epäilys kapeaa lankkusiltaa kohtaan, kuin talutettavalla pakoeläimellä. Metan korvat sojottivat niin iloisessa ja huolettomassa hörössä kohti kaikkia tempputehtäviä, että Cella pohti, voivatko hevosen korvat mennä sijoiltaan.
Puomit oli aseteltu klassiseen trail-neliöön. Metta halusi rakkauspöhinässään haistella etummaisen punaraitaisen puomin läpikotaisin, ja Cella ja Jan antoivat sen tehdä niin. Tamman honkkelot jalat nousivat liioitellun korkealle sen astuessa puomin yli neliön sisään. Cellan koittaessa kääntää tammaa paikallaan pienen neliön sisällä, appaloosaraidalliset takakaviot kolahtelivat reunustaviin puomeihin useamman kerran.
"Takajalkojen koordinaatio on aina iso kehityskohta kasvupyrähdyksen keskellä olevalle nuorelle", Jan kommentoi suhteellisen lohduttavasti. "Koitetaan toista puomitehtävää. Anna hänelle enemmän narua, että saa pään alas ja tutkittua reitin."
Toinen puomitehtävä oli lyhyt kuja, jossa Metan piti kävellä pysyen puomien sisällä. Tamma oli niin keskittynyt, että ei enää muistanut tohottaa. Se asetteli varovasti jalkojaan kujan mutkissa, väistäen liioitellusti reunustavia puomeja. Neliön sisällä kolistelut olivat selvästi olleet sille epämieluisia.
Valmennuksen lopulla rohkeutta ja kuuliaisuutta testaavat pressu- ja siltatehtävät olivat Metalle niin leikkiä, että se tuntui nauravan Cellalle ja Janille. Cella antoi tammalleen hieman varuillaan lisää liekaa pressun luona, valmiina siihen että ratisevaan peittoon tutustuminen säpsäyttäisi nuoren hevosen ja sitä pitäisi loppuvalmennuksen ajan saalistaa kiinni maneesin laidoilta, mutta Mettaa ei kiinnostanut edes nuuhkaista koko rättiä. Se rapisteli Cellan perässä maahan levitetyn pressun yli, ja suoraan samalla vauhdilla puiselle, kopisevalle ja hieman maasta kohoavalle sillalle. Sillan keskikohdan korkeuksissa tamma pysähtyi hetkeksi ja katseli puomeja kaiholla.
"Rohkea", Jan kommentoi, ja kirjasi jotain valmennuspaperiinsa. Cellaa vähän nauratti valmentajan tapa antaa analyysi yksittäisinä adjektiiveina ('virkeä', 'rohkea'), mutta tämä pidätti hymynsä seuratessaan pilkkutamman kopisevaa laskeutumista sillan toisessa päässä.
"Hieno", Cella sanoi, ja palkitsi Metan päästämällä sen antamaan nenällään rakkautta lähimmälle raidalliselle puomille.